Hei taas, todellakin pitkästä aikaa. En tiedä kuinka moni tätä blogia enää edes muistaa, saatika edes lukee, halusin vain ilmoittaa että olen hengissä (jee!) ja voisin kertoa pikakuulumiset ennen itse "asiaa";
Mulle kuuluu nykyään oikein hyvää verrattuna siihen millaista mun elämä ennen oli, syövän kanssa käsi kädessä kuljetessa. Mulla on oma elämä, joka ei pyöri enää sairauden, sairaalakäyntien ja huonon olon ympärillä. Aloitin juuri lukion toisen vuoden, ja saan muutenkin käydä julkisilla paikoilla ja matkustella, joka ei vastustuskyvyn alenemisen takia ollut hoitojen aikaan mahdollista. Viimeisistä hoidoista on noin puolitoista vuotta (!!!) aikaa, ja oon kuntoutunut loistavasti siitä tuomiosta huolimatta, jonka kirurgeilta ja lääkäreiltä sain. Mulle sanottiin, että kasvaimen poistamisen myötä katkaistu hermo poistaisi multa mahdollisuuden kävellä koskaan ilman ortoosia, juoksemisesta ja hyppimisestä puhumattakaan. Tämmöisiä hermon tarkoituksella kirurgisesti katkaistuja leikkauksia on tehty Suomessa aivan minimaalisen vähän, ja olen alle 60-vuotiaista jopa ainutta laatuani, joten kirurgit eivät kuitenkaan osanneet mihinkään verrata mun tilannettani.
Pakko myöntää, että tavallaan alistuin tähän kohtaloon, enkä juurikaan edes ajatellut mulla olevan mahdollisuutta kuntoutua siihen, miten liikun nyt. Ajatus siitä, että kävelisin hitaasti, muiden jättäessä minut taakseni, ilman mahdollisuutta juoksemiseen, hölkkään tai hypähdykseen ahdisti mua todella paljon. Ajattelin jopa että elämällä ei olisi mitään tarjottavaa mulle, ja mun nuoruusvuodet menisivät hukkaan tän seurauksena. Ajatus oli todella masentava, ja mullakin on ollut omat synkät hetkeni, vaikka mut aina ollaankin nähty tosi reippaana ja positiivisena.
Nykyään? Kuntoutuksen myötä mun kävely on palautunut lähes täysin normaaliksi. Ortoosin oon heittänyt kaapin perälle aikoja sitten, koska siitä muodostui lähinnä taakka kun apu, vaikka ennen en pärjännytkään ilman. Juokseminen onnistuu myös, tosin hieman konkaten mutta onnistuu! En olisi ikinä uskonut tätä, ja olen kyllä kirurgitkin ällistyttänyt useaan otteeseen. Puhun itsestäni usein "lääketieteellisenä kokeena", koska sitähän mä tavallaan olenkin, hahah.
Syy miksi kirjottelen tästä, on se kun olin tänään Taysissa rutiinikontrolleissa, johon kuuluu siis magneettikuvaus, verikokeet, verenpaine, pituus ja paino. Kontrolleista sain onneksi taas jälleen puhtaat paperit, ja elämä voi taas jatkua mallikkaasti. Sekään ei ole tosin itsestäänselvyys. Syödessäni voitonriemuisesti jäätelöä sohvalla taas puhtaiden papereiden kunniaksi, muistin tän blogin, ja kuinka silloin sytostaattihoitojen jälkeisessä uupumuksessa tänne postauksia kirjottelin.
Koska blogin kirjoittamista en usko jatkavani enää, halusin vain kertoa missä elämääni voi seurata edelleen, ja linkata lehtijutunkin mitä musta on tällä aikavälillä kirjoitettu!
https://www.aamulehti.fi/ihmiset/syovan-sairastanut-nuori-hiustenlahtoa-pahempaa-oli-jaada-ulkopuolelle-kavereiden-jutuista-24276815/
Mulle kuuluu nykyään oikein hyvää verrattuna siihen millaista mun elämä ennen oli, syövän kanssa käsi kädessä kuljetessa. Mulla on oma elämä, joka ei pyöri enää sairauden, sairaalakäyntien ja huonon olon ympärillä. Aloitin juuri lukion toisen vuoden, ja saan muutenkin käydä julkisilla paikoilla ja matkustella, joka ei vastustuskyvyn alenemisen takia ollut hoitojen aikaan mahdollista. Viimeisistä hoidoista on noin puolitoista vuotta (!!!) aikaa, ja oon kuntoutunut loistavasti siitä tuomiosta huolimatta, jonka kirurgeilta ja lääkäreiltä sain. Mulle sanottiin, että kasvaimen poistamisen myötä katkaistu hermo poistaisi multa mahdollisuuden kävellä koskaan ilman ortoosia, juoksemisesta ja hyppimisestä puhumattakaan. Tämmöisiä hermon tarkoituksella kirurgisesti katkaistuja leikkauksia on tehty Suomessa aivan minimaalisen vähän, ja olen alle 60-vuotiaista jopa ainutta laatuani, joten kirurgit eivät kuitenkaan osanneet mihinkään verrata mun tilannettani.
Pakko myöntää, että tavallaan alistuin tähän kohtaloon, enkä juurikaan edes ajatellut mulla olevan mahdollisuutta kuntoutua siihen, miten liikun nyt. Ajatus siitä, että kävelisin hitaasti, muiden jättäessä minut taakseni, ilman mahdollisuutta juoksemiseen, hölkkään tai hypähdykseen ahdisti mua todella paljon. Ajattelin jopa että elämällä ei olisi mitään tarjottavaa mulle, ja mun nuoruusvuodet menisivät hukkaan tän seurauksena. Ajatus oli todella masentava, ja mullakin on ollut omat synkät hetkeni, vaikka mut aina ollaankin nähty tosi reippaana ja positiivisena.
Nykyään? Kuntoutuksen myötä mun kävely on palautunut lähes täysin normaaliksi. Ortoosin oon heittänyt kaapin perälle aikoja sitten, koska siitä muodostui lähinnä taakka kun apu, vaikka ennen en pärjännytkään ilman. Juokseminen onnistuu myös, tosin hieman konkaten mutta onnistuu! En olisi ikinä uskonut tätä, ja olen kyllä kirurgitkin ällistyttänyt useaan otteeseen. Puhun itsestäni usein "lääketieteellisenä kokeena", koska sitähän mä tavallaan olenkin, hahah.
Syy miksi kirjottelen tästä, on se kun olin tänään Taysissa rutiinikontrolleissa, johon kuuluu siis magneettikuvaus, verikokeet, verenpaine, pituus ja paino. Kontrolleista sain onneksi taas jälleen puhtaat paperit, ja elämä voi taas jatkua mallikkaasti. Sekään ei ole tosin itsestäänselvyys. Syödessäni voitonriemuisesti jäätelöä sohvalla taas puhtaiden papereiden kunniaksi, muistin tän blogin, ja kuinka silloin sytostaattihoitojen jälkeisessä uupumuksessa tänne postauksia kirjottelin.
Koska blogin kirjoittamista en usko jatkavani enää, halusin vain kertoa missä elämääni voi seurata edelleen, ja linkata lehtijutunkin mitä musta on tällä aikavälillä kirjoitettu!
https://www.aamulehti.fi/ihmiset/syovan-sairastanut-nuori-hiustenlahtoa-pahempaa-oli-jaada-ulkopuolelle-kavereiden-jutuista-24276815/
MISTÄ MUT LÖYTÄÄ JA MISSÄ OTTAA YHTEYTTÄ?
Instagram: @kahvida
Snapchat: @idakoivumaki
Facebook: Ida Koivumäki
Rakkautta! (vai miten se menikään? :D)
- Ida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti