tiistai 15. elokuuta 2017

Long time no see

Hei taas, todellakin pitkästä aikaa. En tiedä kuinka moni tätä blogia enää edes muistaa, saatika edes lukee, halusin vain ilmoittaa että olen hengissä (jee!) ja voisin kertoa pikakuulumiset ennen itse "asiaa";

Mulle kuuluu nykyään oikein hyvää verrattuna siihen millaista mun elämä ennen oli, syövän kanssa käsi kädessä kuljetessa. Mulla on oma elämä, joka ei pyöri enää sairauden, sairaalakäyntien ja huonon olon ympärillä. Aloitin juuri lukion toisen vuoden, ja saan muutenkin käydä julkisilla paikoilla ja matkustella, joka ei vastustuskyvyn alenemisen takia ollut hoitojen aikaan mahdollista. Viimeisistä hoidoista on noin puolitoista vuotta (!!!) aikaa, ja oon kuntoutunut loistavasti siitä tuomiosta huolimatta, jonka kirurgeilta ja lääkäreiltä sain. Mulle sanottiin, että kasvaimen poistamisen myötä katkaistu hermo poistaisi multa mahdollisuuden kävellä koskaan ilman ortoosia, juoksemisesta ja hyppimisestä puhumattakaan. Tämmöisiä hermon tarkoituksella kirurgisesti katkaistuja leikkauksia on tehty Suomessa aivan minimaalisen vähän, ja olen alle 60-vuotiaista jopa ainutta laatuani, joten kirurgit eivät kuitenkaan osanneet mihinkään verrata mun tilannettani.
Pakko myöntää, että tavallaan alistuin tähän kohtaloon, enkä juurikaan edes ajatellut mulla olevan mahdollisuutta kuntoutua siihen, miten liikun nyt. Ajatus siitä, että kävelisin hitaasti, muiden jättäessä minut taakseni, ilman mahdollisuutta juoksemiseen, hölkkään tai hypähdykseen ahdisti mua todella paljon. Ajattelin jopa että elämällä ei olisi mitään tarjottavaa mulle, ja mun nuoruusvuodet menisivät hukkaan tän seurauksena. Ajatus oli todella masentava, ja mullakin on ollut omat synkät hetkeni, vaikka mut aina ollaankin nähty tosi reippaana ja positiivisena.

Nykyään? Kuntoutuksen myötä mun kävely on palautunut lähes täysin normaaliksi. Ortoosin oon heittänyt kaapin perälle aikoja sitten, koska siitä muodostui lähinnä taakka kun apu, vaikka ennen en pärjännytkään ilman. Juokseminen onnistuu myös, tosin hieman konkaten mutta onnistuu! En olisi ikinä uskonut tätä, ja olen kyllä kirurgitkin ällistyttänyt useaan otteeseen. Puhun itsestäni usein "lääketieteellisenä kokeena", koska sitähän mä tavallaan olenkin, hahah.

Syy miksi kirjottelen tästä, on se kun olin tänään Taysissa rutiinikontrolleissa, johon kuuluu siis magneettikuvaus, verikokeet, verenpaine, pituus ja paino. Kontrolleista sain onneksi taas jälleen puhtaat paperit, ja elämä voi taas jatkua mallikkaasti. Sekään ei ole tosin itsestäänselvyys. Syödessäni voitonriemuisesti jäätelöä sohvalla taas puhtaiden papereiden kunniaksi, muistin tän blogin, ja kuinka silloin sytostaattihoitojen jälkeisessä uupumuksessa tänne postauksia kirjottelin.

Koska blogin kirjoittamista en usko jatkavani enää, halusin vain kertoa missä elämääni voi seurata edelleen, ja linkata lehtijutunkin mitä musta on tällä aikavälillä kirjoitettu!

https://www.aamulehti.fi/ihmiset/syovan-sairastanut-nuori-hiustenlahtoa-pahempaa-oli-jaada-ulkopuolelle-kavereiden-jutuista-24276815/


MISTÄ MUT LÖYTÄÄ JA MISSÄ OTTAA YHTEYTTÄ?

Instagram: @kahvida
Snapchat: @idakoivumaki
Facebook: Ida Koivumäki



Rakkautta! (vai miten se menikään? :D)
- Ida

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Cancer free 30.3.2016





Ps. mulla on ollut kameran laturi hukassa (löysin sen eilen kuitenkin!), joten pahoittelen että kuvia ei ole vähään aikaan tullut.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Illanistujaiset + muuta asiaa








Long time no see! Elikkäs, mulla oli 13.2 tälläset illanistujaiset, missä oli mun kolme kaveria meillä herkuttelemassa ja viettämässä aikaa. Yks niistä puuttuu kuvasta, koska toi on otettu seuraavana päivänä ja hän oli jo lähtenyt kotiin. Kuitenkin, oli hauskaa!

Halusin ilmoittaa tämän postauksen ohella, että mun kamerassa ei toimi jostain syystä videokuvaus, joten en saanut koskaan tehtyä sitä videopostausta mitä lupailin, pahoittelen sitä! En oo postannut pitkään aikaan blogiini, koska en ole saanut keksittyä mitä kirjoittaisin, ja kun se miettiminen venyi ja venyi, jäi sitten postailu hetkeksi. Joten, olen päättänyt, että herätän blogini takasin eloon, mutta vain kuvanlogin muodossa. Oon tajunnut, että kirjoittaminen ei ole mun paras ilmaisukeino, valokuvat on. Se on ihanaa, että ootte tykännyt mun kirjoituksistani, ja kommentoinutkin niitä, mutta mä en koe sitä itselleni parhaaksi tavaksi kertoa mun elämästä.

Tähän loppuun haluan vielä kuitenkin kertoa, että mulla menee hyvin, ja mulla on enää 2 sytostaattihoitoa jäljellä. Mitä, vastahan mä tän blogin aloitin, vastasairastuneena! Oon käyny läpi ison leikkauksen, sädehoidot ja vielä sytostaatit päälle.

Rakkautta!